Tänään on niin, että tuntuu ettei huomista ole.

Minä olen yksin. Tiedän tulevaisuudesta sen, että olen siellä yksin. Minun täytyy lähteä täältä, jonka jo kodiksi ehdin tuntea. Taas täytyy pakata, jakaa tavaroita. Onko tämä hänen vai minun? En jaksa välittää huonekaluista, tuntuu etten halua täältä mukaani mitään, mikä muistuttaisi minua, mistään.

Vaan kun ei muistoja voi paeta, en ainakaan minä. Ne tulevat mieleen jostain yllätävästäkin ajatuksesta... ja sitten täytyy kestää se vihlaisu sisällää, ja mennä sen hetken yli. Ennen kuin taas tulee uusi vihlaisu.

Ero.

Sitä nyt sattuu, aina ja kaikkialla ja melkein kaikille joskus. Vaan silti se sattuu. Tuntuu loputtomalta. Aikakin menee hitaasti, se on minua vastaan, ei anna unohtaa. Vaikka todellisuudessa aika on liittolaiseni: en voi tehdä mitään hidastaakseni sitä, se menee aivan varmasti eteenpäin. Ja jossain tuolla on päivä, kun ei satu enää.

Ei ole sanoja tänään, mutta sanon sen ääneen, kerroin ystävälle, että asia olisi ja tuntuisi todelliselta. Meille tulee ero.

Minä en ole enää me. Minä olen vain minä, yksin taas.

Tuli sellainen kummallinen tunne. Sellainen ristiriitainen, missä toisaalta ymmärtää, ettei kaikki on ollut hyvin, ja toisaalta tiedostaa, mistä on jäänyt paitsi.

Kävin lauantaina kirkossa. Kirkko on vanha ja mäen päällä, ja sitä ympäröi vanha hautausmaa. Minä aina lapsena leikin siellä, hautojen lomassa. Juttelin kuolleille, ajattelin, millaista elämä on ollut silloin joskus, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Ei sitä lapsena osannut käsittää, eikä oikein osaa vieläkään.

Siinä minä taas seisoin, ja varovasti astuin vanhasta ovesta sisään. Se tuoksu! Minä muistin sen tuoksun! Suljin silmäni ja muistin paljon asioita, hetkiä, välähdyksiä... joulu, pääsiäinen, oma konfirmaatio. Sitten avasin silmäni, ja katse kiersi tuttuja paikkoja: Neitsyt Marian ikivanha, puinen patsas, ritarien sukutaulut, kattokruunu ja alttaritaulu. Kaikki niin tuttua. Rauhoituin, sisimmissäni oli lämmin olo.

Joku kysyy nyt, olenko uskossa? Kävinkö lapsena kirkossa joka sunnuntai, uskovien vanhempieni kanssa?

Ei, en ole, eikä vanhempanikaan ole koskaan olleet. Tai ehkä minä olen, ainakin enemmän kuin äitini ja isäni. Se vain on niin, että lapsuuden kodissani asuu vieraita ihmisiä. Mummolaa minulla ei koskaan ole ollut. Kesämökki, jossa lapsuuden lämpimiä kesiä vietin, meni perintöriidoissa toiselle perheelle. Minulla ei ole sinne enää mitään asiaa. Kirkko on ainoa pysyvä asia, joka oli silloin, kun olin lapsi, ja on edelleen, samalla paikalla, samantuoksuisena tänäänkin. Se tuo lohtua, omalla tavallaan, minulle joka olen juureton. Miksi en siis pitäisi juuriani vanhan harmaakivi kirkon holveissa?

Ne minä muistan, ne ovat olleet ennen minua ja ovat siellä kauan minun jälkeenikin. Minun rauhani paikka, minun juureni. Siellä haamujen kanssa, vanhoissa kivisissä seinissä.

Jospa tietäisin enemmän, kuin tämän tyhjyyden ympärilläni.

Aamuisin herään mitäänsanomattomana, ärtyneenä ja aina väsyneenä. Peitto on niin lämmin ja tyyny niin pehmeä, ei minulla ole kiireitä tai aikatauluja, tekemisiä ja sellaisia. Minä vain olen. Tuijotan tummaa, samettista verhoa, hyväilen sitä sormillani. Tai avaan verhon ja katson puun oksalla laulavaa lintua. Odotan, että se tulee ikkunalaudalle, katsoo minua, on ehkä joku, jonka joskus tunsin.

Pelko on pahinta. Sitä on kaikessa. Sitä on ilmassa, jota hengitän. Peileissä, joihin katsomista vältän. Se vaanii hiljaisuudessa, pieninä risahduksina, hirsitalon elämänäänissä.

En pääse sitä pakoon, se on kuin tuuli, jota on kaikkialla, tai vesi joka raivaa tiensä. Se vain tulee, eri muodoissa, eri aikoina. Samaa siinä on vain se, että se on.

Ja minä pelkään.

Huomista ehkä kaikkein eniten. Ja huomenna pelkään taas seuraavaa päivää. Pelkään, että en herää ja pelkään että herää. Vau, mikä kliseinen lause. Mutta totta se on. Minä pelkään, etten riitä maailmalle, etten riitä itselleni.

Ja rakkaani, mieheni. Minä pelkään syöpää, joka hänessä on. Uusiutuuko se? Tuleeko se takaisin vielä pahempana? Ja voi luoja näitä pelkoja, mitä ne saa minut ajattelemaan! Ajattelen, etten kestä hautajaisia, etten kestä pakata hänen tavaroitaan pois, mutten kestä katsellakaan niitä. En kestä tätä maailmaa yksin. En halua hänen jättävän minua tänne yksin.

Tuolla hän kuitenkin on, olohuoneessa. Elossa ja voimissa, töissä. Mitä minä pelkään, kun en mahda asioille mitään?

Olen kuin menneisyyden ja tulevaisuuden rajalla, en kuitenkaan tässä hetkessä, vaan elän peloissani. Elän peloista jotka koin, ja pelkään, että joudun kokemaan ne uudestaan.

En ymmärrä tätä vieläkään… en jaksa.

Pilgrim

En jaksa ymmärtää miksi blogini näkyy jotenkin päin p:tä. Se tuntuu olevan piste i:n päälle, viimeinen naula arkussa...

Luulin, että pääsisin etelän lämpöön tänä keväänä, mutten päässyt. Odotin sitä, ja odotus tuntui kutkuttavalta; en ollut odottanut mitään pitkään aikaan. Mutta se kaatui, se suunnitelma.

En ole koskaan tiennyt mikä minusta tulee isona. Viime lauantaina näin eläinkaupan ikkunassa ilmoituksen, pieneläinhoitajan koulutuksesta. Innostuin, ja se oli uutta ja ihmeellistä. Innostua siis. Ajattelin, että siinä se on, se minun ala. Minähän rakastan eläimiä! Mutta sekin kaatui alkutekijöihinsä, typerä typerä haave. Ei minulla ole mitään ammattia pohjalla. En minä ole mitään.

Ja kolmas.

Minulla on moottoripyörä, tiesittekö? Se on mustavihreä ja iso ja painava. Talvella minä salaa istuin sen päälle, hivelin tankkia ja katselin upo uutta, digitaalista mittaria. Yritin ajatuksissa kerätä rohkeutta, yritin haaveilla, mutten osannut.

Silti se sattui, se pettymys, kun sain tietää moottoripyöräajokortin maksavan yli 700euroa. Ei minulla ole sellaisia rahoja, eikä minun vanhemmillakaan ole....

Että se siitä. Moottoripyörästä.

Muutenkin kaikki menee päin persettä.

En jaksa edes kirjoittaa.

Pilgrim

Innostuin lukemaan muiden kirjoituksia, ja sieltä löysin Angelan meemin, ja otin haasteen vastaan:

Olen aika varma, että minulla on enemmän arpia sisällä kuin näkyvillä. On sattunut niin paljon, ja minuun sattuu helposti. Minuun tuleekin arpia helposti, niin sydämeen kuin näkyvillekin. Eikä ne myöskään lähde pois kovin nopeasti, ei sisältä eikä ulkoa.

* Yksi näkyvimmistä arvista on kasvoissani, kulmakarvojen välissä. Sain vesirokon vasta yläasteikäisenä, ja pienet painaumat ovat jälkiä siitä. Muistan olleeni niin väsynyt, että matkalla omasta huoneesta keittiöön täytyi puolessa välissä levätä.

* Vasemmassa käsivarressani on pitkä naarmu. Sain sen mökin ulkoliiteristä, missä vaari säilytti kaikkea veneen perämoottorista vanhoihin verkkoihin. Kurotuin ottamaan ihan takimmaisesta nurkasta jotain, en enää muista mitä, ja sain isoin ja pitkän haavan ikivanhasta sahan terästä. Muistan, miten äiti säikähti.

* Kolmas on leikkausarpi, umpisuoleni meni solmuun ja se poistettiin. Sain siitä sairaalareissusta neulakammon, kun nuori hoitaja ei saanut minulle tippaa paikalleen. Se sattui. Muistan myös viereisessä sängyssä olleen mummon, joka vaikersi koko yön, enkä minä saanut unta. Kun lopulta nukahdin, huomasin aamulla että mummo oli poissa.

*Yksi arpi saa minut aina hymyilemään teinivuosille ja sille kiukulle ja raivolle, mitä ympäristööni jakelin. Arpi on oikeassa sääressäni; olin pahalla pahalla tuulella, ja huoneessani oli kaikki sekaisin. Raivostuin lattialla oleville vaatteille ja potkaisin ne sängyn alle. Ja tietysti sääreni osui täydellä voimalla puisen sängyn reunaan! En ollut vihainen enää vaan ihan pöllämystynyt, muistan että aloin itkeä, niin paljon se sattui, ja niin väsynyt taisin jo olla.

*Ja sitten on kaikkia pieniä naarmuja, rakkaitten kissojen ja koirien riemun hetkistä jääneinä.

Minulle ei ole paljoa sattunut, en ole murtanut luita enkä ajanut pulkalla päin puuta niin kuin serkkuni. Niin kuin sanoin, ovat arpeni sisälläpäin. Niistä minä aion täällä hiljalleen kertoa, että niitä ymmärtäisin, ja voisin ehkä joskus unohtaa.

Pilgrim