Tuli sellainen kummallinen tunne. Sellainen ristiriitainen, missä toisaalta ymmärtää, ettei kaikki on ollut hyvin, ja toisaalta tiedostaa, mistä on jäänyt paitsi.

Kävin lauantaina kirkossa. Kirkko on vanha ja mäen päällä, ja sitä ympäröi vanha hautausmaa. Minä aina lapsena leikin siellä, hautojen lomassa. Juttelin kuolleille, ajattelin, millaista elämä on ollut silloin joskus, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Ei sitä lapsena osannut käsittää, eikä oikein osaa vieläkään.

Siinä minä taas seisoin, ja varovasti astuin vanhasta ovesta sisään. Se tuoksu! Minä muistin sen tuoksun! Suljin silmäni ja muistin paljon asioita, hetkiä, välähdyksiä... joulu, pääsiäinen, oma konfirmaatio. Sitten avasin silmäni, ja katse kiersi tuttuja paikkoja: Neitsyt Marian ikivanha, puinen patsas, ritarien sukutaulut, kattokruunu ja alttaritaulu. Kaikki niin tuttua. Rauhoituin, sisimmissäni oli lämmin olo.

Joku kysyy nyt, olenko uskossa? Kävinkö lapsena kirkossa joka sunnuntai, uskovien vanhempieni kanssa?

Ei, en ole, eikä vanhempanikaan ole koskaan olleet. Tai ehkä minä olen, ainakin enemmän kuin äitini ja isäni. Se vain on niin, että lapsuuden kodissani asuu vieraita ihmisiä. Mummolaa minulla ei koskaan ole ollut. Kesämökki, jossa lapsuuden lämpimiä kesiä vietin, meni perintöriidoissa toiselle perheelle. Minulla ei ole sinne enää mitään asiaa. Kirkko on ainoa pysyvä asia, joka oli silloin, kun olin lapsi, ja on edelleen, samalla paikalla, samantuoksuisena tänäänkin. Se tuo lohtua, omalla tavallaan, minulle joka olen juureton. Miksi en siis pitäisi juuriani vanhan harmaakivi kirkon holveissa?

Ne minä muistan, ne ovat olleet ennen minua ja ovat siellä kauan minun jälkeenikin. Minun rauhani paikka, minun juureni. Siellä haamujen kanssa, vanhoissa kivisissä seinissä.