Jospa tietäisin enemmän, kuin tämän tyhjyyden ympärilläni.

Aamuisin herään mitäänsanomattomana, ärtyneenä ja aina väsyneenä. Peitto on niin lämmin ja tyyny niin pehmeä, ei minulla ole kiireitä tai aikatauluja, tekemisiä ja sellaisia. Minä vain olen. Tuijotan tummaa, samettista verhoa, hyväilen sitä sormillani. Tai avaan verhon ja katson puun oksalla laulavaa lintua. Odotan, että se tulee ikkunalaudalle, katsoo minua, on ehkä joku, jonka joskus tunsin.

Pelko on pahinta. Sitä on kaikessa. Sitä on ilmassa, jota hengitän. Peileissä, joihin katsomista vältän. Se vaanii hiljaisuudessa, pieninä risahduksina, hirsitalon elämänäänissä.

En pääse sitä pakoon, se on kuin tuuli, jota on kaikkialla, tai vesi joka raivaa tiensä. Se vain tulee, eri muodoissa, eri aikoina. Samaa siinä on vain se, että se on.

Ja minä pelkään.

Huomista ehkä kaikkein eniten. Ja huomenna pelkään taas seuraavaa päivää. Pelkään, että en herää ja pelkään että herää. Vau, mikä kliseinen lause. Mutta totta se on. Minä pelkään, etten riitä maailmalle, etten riitä itselleni.

Ja rakkaani, mieheni. Minä pelkään syöpää, joka hänessä on. Uusiutuuko se? Tuleeko se takaisin vielä pahempana? Ja voi luoja näitä pelkoja, mitä ne saa minut ajattelemaan! Ajattelen, etten kestä hautajaisia, etten kestä pakata hänen tavaroitaan pois, mutten kestä katsellakaan niitä. En kestä tätä maailmaa yksin. En halua hänen jättävän minua tänne yksin.

Tuolla hän kuitenkin on, olohuoneessa. Elossa ja voimissa, töissä. Mitä minä pelkään, kun en mahda asioille mitään?

Olen kuin menneisyyden ja tulevaisuuden rajalla, en kuitenkaan tässä hetkessä, vaan elän peloissani. Elän peloista jotka koin, ja pelkään, että joudun kokemaan ne uudestaan.

En ymmärrä tätä vieläkään… en jaksa.

Pilgrim