Täällä minä olen, "makaan kotona, enkä tee mitään". Ulkona paistaa aurinko, siellä on kai aika lämminkin, mutten tiedä siitä sen enempää. Enkä välitäkään.

Minun kai pitäisi ajatella tulevaisuutta, huomisia ja sellaisia. En tiedä niistä mitään, ei minulla ole toiveita, eikä haaveitakaan. Jos olisi, murskaisin ne välittömästi, minusta ei nimittäin ole mihinkään muuhun, kuin kotona makaamiseen.

Olen nimittäin päästäni vialla, ja silleen.

En ole yhteiskuntakelpoinen.

Ihme kyllä minua ei ole (vielä) suljettu minnekään osastolle, mutta kun tarpeeksi päiviä kuluu, ja ihmiset ovat ilkeitä, niin kyllä minä vielä sinnekin pääsen. Se on aivan varmaa.

Sillä minä olen herkkä, ja yhteiskunta on julma.

*

Sitä saa mitä tilaa, kuulemma. No, kaipa minä tämän olen ansainnut? Pitkiä päiviä… masennusta… tunteettomuutta itseään kohtaan. Kyllä, minähän synnyin ei- niin- onnellisten tähtien alla, kyllä minä tämän olen ansainnut, syntymään kun menin, p.erkele.

*

Eikä minulla oikein ole mitään ihmisarvoakaan, joten alan itsekin ihmetellä, mitä täällä enää teen. En tiedä, mikä minusta tulee isona, en pysty käymään kouluakaan, koska minussa ja persoonassani on paljon vikaa. En myöskään pysty pahemmin oleilemaan julkisilla paikoilla, busseissa ja kaupoissa ja sellaisissa jokapäiväisissä, normaaleissa paikoissa.

Minulla on nimittäin persoonallisuushäiriö, olen ahdistunut ja estynyt. Niin ja masentunut, keskivaikeasti.

Siksi minä makaan kotona, enkä tee mitään. Koska en pysty muuhun. No, käyn minä terapiassa, ja ulkona kävelyllä. Minulla on myös omakotitalo josta täytyy pitää huolta. Siihen pystyn kyllä, ja koirien kasvatukseen ja hoitoon. Mutta ihmisten kanssa olemiseen en pysty.

Te siellä, jossain jos tätä luette. Te olette ilkeitä ja pahansuopaisia… ainakin niin minä olen maailman kokenut.

Ja ai niin, olen 24-vuotias, kuulemma nuori nainen siis.

Ja tällainen on minun elämäni. Säälittävä.

Tai sitten minulla on vain todella huono päivä.

Rakkaudella, Pilgrim