Minulle on sanottu, että täytyisi opetella sanomaan "ei". Täytyy osata kieltäytyä, jos en pysty jotakin tekemään, tai en halua lähteä jonnekin, tai jos joku ei vaan tunnu hyvältä. Sellaista olen yrittäny harjoitella, ja onnistunutkin, aina välillä.

Mutta tämä ikuinen miellyttämisen halu... miten siitä pääsee eroon? Miten voi painaa villaisella sen huonon omantunnon, joka kuiskailee muiden pettymyksistä minua kohtaan?

Tänään olisi taas ollut se terapia, josta en pidä yhtään.

Olisi ollut bussimatka täydessä bussissa, mikä tuntuu kamalammalta, kuin ukonilmä yönä, jolloin olen yksin kotona. En mennyt, taaskaan. Istun kotini terassilla, koira vieressä, ja yritän nauttia aurongista, joka pilvien välistä välillä kurkistaa.

Ja nyt ajattelen niitä pettymyksiä, joita aiheutan. En ole edes varma kenelle niitä aiheutan, vai ovatko ne vain oman pääni sisällä? Jos joku asia ei tunnu hyvältä, täytyy sanoa ei.... missä se raja menee, koska voi sanoa ei, ja koska se taas tekee hallaa minulle itselleni, parantumisen kannalta?

Palaan tänne myöhemmin tänään, nyt näyttää siltä että minun täytyy mennä sisälle sadetta karkuun. Nuo pilvet ovat niin tummia että pelottaa. Pelkään ukonilmaa, sitä ääntä... mistä sekin on saanut alkunsa? En tiedä.

Pilgrim